Caraa jännitti niin vietävästi. Hän oli jonottamassa jäätelökioskilla ja pelkäsi, ettei saa hän pyydettyä jäätelöä änkyttämättä, kun hänen vuoronsa tulee. Silloin myyjä ei välttämättä saisi hänen toiveestaan selvää ja se olisi tosi noloa. Lisäksi hänen takanaan odotteli kaksi poikaa, jotka varmasti kiusaisivat häntä, jos niin kävisi. Jono eteni hitaasti, kun jokainen vuorollaan esitti, vaikka minkälaisia jäätelötoiveita myyjälle, joka hiki hatussa pyrki täyttämään niitä. Caran oli tarkoitus pyytää lakritsitötteröt sekä itselleen että äidilleen, joka odotteli rannalla. Viimein tuli Caran vuoro ja hän oli jo niin hermostunut, että päätyi pyytämään vain mansikkaeskimot, koska se oli helpompi sanoa änkyttämättä. Cara uskoi, että myyjä osaisi antaa ne enempiä kyselemättä. ”Ka-kaksi ma-mamansikkaeskimoa kiitos!”, sai hän sanottua ja myyjä vain hymyili ystävällisesti antaessaan jäätelöt.

Cara oli helpottunut, kun sai asiansa toimitettua. Takana olleet pojat kinastelivat keskenään jostakin, eivätkä kiinnittäneet häneen onneksi mitään huomiota. Pelko siitä, että pojat möläyttelisivät jotakin ilkeätä, osoittautui onneksi turhaksi. Cara meni jäätelöt käsissään äitinsä luokse ja ojensi toisen niistä hänelle.

”Kiitos Cara! Menetkö vielä mereen uimaan syötyäsi jäätelön?” kysyi äiti hymyillen. ”Menen ja aion laskea vesiliukumäestä monta kertaa”, vastasi Cara. 

Pian jäätelö oli syöty ja Cara kirmasi veteen äidin jäädessä loikoilemaan aurinkoon. Cara nautti kesäpäivästä täysin rinnoin. Oli todella mukavaa, että äiti oli tuonut hänet rannalle. Viikonlopun jälkeen äidillä alkaisi työt uudessa työpaikassa, eikä hän ehtisi tuomaan Caraa rannalle kuin iltaisin ja viikonloppuisin. Se hieman harmitti. Jonkin aikaa pulikoituaan Cara tuli takaisin rannalle ja kellahti pyyhkeelle ottamaan aurinkoa ja lämmittelemään.

Cara makasi selällään ja tihrusti taivaalle katsellen pilviä ja kuinka ne alituisesti muuttivat muotoaan. Hän mietti, että miten pilvet oikein pysyivät ylhäällä,  eivätkä romahtaneet alas, vaikka olivat niin isokokoisia. Cara oli yleensäkin erityisen kiinnostunut erilaisista luonnonilmiöistä. Häntä askarrutti monenlaiset niihin liittyvät asiat ja usein Cara kyselikin vanhemmiltaan mistä mikäkin ilmiö johtui. Usein vastaukset jäivät jotenkin vaillinaisiksi ja hän koitti katsoa netistä lisätietoja. Netistä ei tahtonut kuitenkaan löytyä vastauksia, koska ne olivat usein niin vaikeaselkoisesti kerrottu, ettei Cara niitä kunnolla ymmärtänyt.

”Meidän pitää pian lähteä, että ehdimme isää vastaan lentokentälle”, virkkoi äiti jonkin ajan kuluttua. ”Kivaa kun iskä tulee kotiin mun syntymäpäiväksi”, vastasi Cara ilahtuneella äänellä.

Caralla olisi huomenna syntymäpäivä, mutta koska heidän perheensä oli vastikään muuttanut takaisin Suomeen, ei hänellä ollut täällä kavereita, joille pitää synttärikutsut. Syntymäpäiville ei tänä vuonna tulisi isän ja äidin lisäksi muita vieraita kuin mummo. Se ei oikeastaan harmittanut Caraa sen kummemmin, sillä hänellä oli kaikenlaista totuteltavaa uudessa ympäristössä ja se vei hänen huomionsa lähes kokonaan. Isän tulo kuitenkin ilahdutti erityisesti, sillä isä oli yleensä paljon matkoilla. Varsinkin nyt muuton yhteydessä isä joutui olemaan pitkiä aikoja poissa kotoa järjestelemässä asioita.

Cara oli ihan pienenä asunut Suomessa, mutta ei muistanut niistä ajoista juuri mitään. He olivat muuttaneet pois, koska isän työ tutkijana oli vaatinut sitä. Nyt he kuitenkin olivat tulleet takaisin Suomeen, sillä isä oli saanut yliopistolta paikan professorina. Paluusta oltiin puhuttu jo pitkään ja nyt se sitten oli tapahtunut. Isän työ ja Caran koulu alkaisivat vasta syksyllä, mutta äiti menisi töihin jo kesällä. Cara otti kännykkänsä ja kuvasi rantaa sekä aavaa merta. Hänen tarkoituksenaan oli lähettää kuvat parhaalle kaverilleen Lisalle, joka oli jäänyt entiseen kotimaahan. He olivat käyneet yhdessä kansainvälistä koulua ja tutustuneet siellä. Cara ja Lisa olivat yhteydessä joka päivä ja kertoivat toisilleen  lähes kaiken. Myös Lisan isä oli tutkija ja heidän perheensä oli tullut Englannista samaan paikkaan Caran perheen kanssa. Koulussa ja Lisalta Cara olikin oppinut englannin kieltä ja puhui sitä jo melko hyvin. Kotona kuitenkin puhuttiin suomea. Heidän entisessä asuinmaassaan paikalliset käyttivät saksan kieltä ja sitäkin Cara oli oppinut jonkin verran. Cara olikin melko kielitaitoinen nuoresta iästään huolimatta.

Cara kuvasi ulapalla olevaa isoa laivaa ja otti muutaman kuvan myös jäätelökioskista, jossa oli asioinut vähän aiemmin. Hän aikoi kertoa Lisalle, että häntä oli jännittänyt taas niin paljon, että oli änkyttänyt. Se ei ollut mikään salaisuus. Lisa suhtautui änkytykseen lähinnä hyväntahtoisesti ja tiesi Caran hieman kärsivän siitä. Yleensähän Cara ei änkyttänyt, vain silloin kun oli jostain syystä hermostunut.

Äiti keräsi rantapyyhkeet isoon kassiin ja pyysi Caraa viemään jäätelöpaperit läheiseen roskikseen. Sen jälkeen he kävelivät autolle ja lähtivät rannalta. ”Ajetaanko hampurilaisravintolan kautta, täytyyhän meidän syödä jotakin”, kysyi äiti. ”Ajetaan, mä otan tuplajuustoaterian”, ilahtui Cara. Vähän ennen kotia oli hampurilaispaikka, jonka autokaistalle he kurvasivat ja tekivät tilauksen. Jonkin aikaa odoteltuaan he saivat ruokansa ja parkkeerasivat pysäköintipaikalle syömään.

”Iskä sanoi puhelimessa, että nyt kun hän tulee kotiin, niin sen ei tarvitse enää koko kesänä matkustaa, jos ei jostain syystä itse halua”, sanoi Cara ranskalaisten syönnin lomassa. ”Se on totta, nyt iskä voi olla sun kanssa kotona, kun minä olen päivät töissä.” ”Sittenhän se voi viedä mut rannalle, vaikka joka päivä!”, huomasi Cara, vaikka oli aiemmin ajatellut, ettei pääsisi kuin iltaisin ja viikonloppuisin, kun äidillä olisi töistä vapaata. ”Vaikka joka päivä, ihan niin usein, kuin haluat”, totesi äiti.

He söivät ateriansa ja kilvan kehuivat, kuinka hyvää se oli. Sen jälkeen he ajoivat kotipihaan ja menivät muuttolaatikoiden täyttämään asuntoon. Äiti ei ollut vielä ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja osa huonekaluistakin tulisi vasta myöhemmin, kunhan huonekaluliike ehtisi toimittaa ne. Ainakin sohva ja iso vaatekaappi Caran huoneeseen oli vielä saapumatta. Ne olivat uusia, mutta toki suurin osa vanhoista huonekaluista oli tullut kontissa muun muuttokuorman kanssa, ettei asunto aivan tyhjä ollut tälläkään hetkellä. He olivat muuttaneet kaksikerroksiseen rivitaloasuntoon, ja Caran huone sijaitsi yläkerrassa. Ikkunoista näkyi iso piha, jossa oli marjapensaita ja omenapuu. Piha rajoittui metsikköön, joten naapuritalo oli puiden takana piilossa. Caran mielestä hänen huoneensa oli oikein kiva ja parempi kuin entinen. Hän aikoi sisustaa sen juuri sellaiseksi mistä oli aina haaveillut. Äiti oli luvannut, että totta kai siitä tulee Caran toiveiden mukainen.

He järjestelivät yhdessä tavaroita jonkin aikaa ja lähtivät sitten lentokentälle. Äiti oli katsonut netistä, että lento tulisi ajallaan. He ajoivat autonsa vierasparkkiin ja menivät vastaanottoaulaan. Kovinkaan kauaa heidän ei tarvinnut odotella, kun Cara huomasi isänsä saapujien joukosta. Cara juoksi vastaan ja isä halasi häntä hymyillen. ”Nyt meillä Cara alkaa yhteinen loma. Olen oikein odottanut tätä,” sanoi isä. ”Tosi kivaa. Mennään rannalle joka päivä”, totesi Cara innoissaan. Isä ja äiti halasivat hekin ja sitten kolmikko suuntasi lentoaseman uuteen kahvilaan. Cara otti limua ja munkin ja vanhemmat erikoiskahvit. He kertoivat toisilleen viimeisimmät kuulumiset ja keskustelu oli vilkasta. Kun vanhemmat aloittivat työasioista juttelun, Cara keskittyi tarkkailemaan ympärillä olevia ihmisiä. Se oli hänestä oikein mukavaa, sillä niin monenlaista kulkijaa lentoasemalla näki. Hän katseli ruudulta lähtevien lentojen määränpäitä ja koitti arvuutella mihin kukin oli matkalla. Tosin lentoja meni niin moneen kohteeseen, että se oli lähes mahdotonta, mutta lomalaiset oli Caran mielestä helppo tunnistaa. He olivat yleensä pukeutuneet rennosti ja hymyilivät paljon. Moni näytti jännittävän tulevaa lentoa. ”Eiköhän lähdetä kotiin niin otan pikku nokoset”, sanoi isä yhtäkkiä ja nousi seisomaan lähdön merkiksi. Cara ja äiti hymyilivät isän äkillisille menohaluille, mutta mielellään suuntasivat autolle. Isällä oli mukanaan kaksi isoa matkalaukkua, jotka he sovittelivat auton takaosaan. Äiti ajoi koska tiesi isää paremmin oikoreitin uuteen kotiin.

Kotiin päästyä isä tosiaan otti nokoset, koska oli reissaamisesta niin väsynyt. Cara lähetti Lisalle rantakuvat ja sähköpostin, jossa kertoi päivän tapahtumista. Sen jälkeen hän surffaili netissä ja pelaili pelejä loppuillan. Lisa vastasi viestiin ja kertoi omasta päivästään sekä perheensä suunnitelmista lähteä rantalomalle etelään. Isä olikin niin väsynyt, ettei ennen aamua noussut kuin jääkaapille ottamaan välipalaa. Äiti leipoi seuraavaksi päiväksi syntymäpäiväkakun, koristeli sen mansikoilla ja laittoi kymmenen pientä kynttilää. Hän tuli toivottamaan hyvät yöt ja sanoi, että oli aika käydä nukkumaan. Cara makaili hetken aikaa valveilla miettien mitä tulisi saamaan syntymäpäivälahjaksi ja nukahti sitten mukavissa mietteissä.