Aamulla Cara herätettiin onnittelulaululla ja hän sai lahjat äidiltä ja isältä. Äidiltä saatu lahja oli mukava, mutta ei yhtään niin kiinnostava kuin isän antama lahja. Isältä saatu lahja oli oikein erikoinen. Se oli nimittäin menninkäisen näköinen robotti, joka osaisi vaikka mitä. Se tulisi olemaan Caran ikioma ja kukaan muu ei pystyisi käyttämään sitä. Isä oli sanonut, että kertoisi lahjan toiminnasta tarkemmin sitten, kun mummo olisi käynyt vierailulla. Mummo haettiin puolenpäivän maissa. 

Mummo halasi pitkään Caraa ja onnitteli, sekä antoi lahjansa. Cara aukaisi saman tien lahjapaketin ja oli ilahtunut, kun sai suklaata ja uuden mekon. Mekko oli samanlainen, jollaista hän oli toivonut ollessaan mummon kanssa kerran kaupungilla ihan kahdestaan. He joivat syntymäpäiväkahvit, ja Cara puhalsi kynttilät kakusta sammuksiin. Siihen tarvittiin kolme yritystä ja lopulta kaikki kymmenen oli sammutettu. Mummo jutteli Caran kanssa kaikenlaista ja kyseli kuulumisia. Caran mielestä mummo oli oikein mukava, mutta nyt hän kärsimättömänä vain odotti, milloin tämä lähtisi takaisin kotiin. Cara ei millään malttanut odottaa, että pääsisi touhuamaan menninkäisrobotin kanssa ja kuulisi isältä tarkemmin sen toiminnasta. 

Mummo tuntui kuitenkin viihtyvän kutsuilla hyvin, eikä osoittanut minkäänlaisia aikomuksia poistumisesta. Lopulta Cara ilmoitti, että hänellä olisi vielä tärkeitä asioita hoidettavana loppupäivän aikana, eikä ehtisi seurustelemaan tämän pidempään. Mummo naurahti ystävällisesti kuullessaan tämän. Hän kyllä tajusi, että Cara halusi jo uuden, isältä saadun lahjan pariin, sillä niin innostuneesti Cara oli siitä hänelle kertonut. Mummo alkoikin sitten pian tehdä lähtöä ja kutsui Caran kyläilemään, milloin tämä vain halusi tulla. Se kuulemma ilahduttaisi mummoa kovasti. Cara sanoi mielellään tulevansa. Sitten ovi sulkeutui ja Cara ajatteli mielessään, että lopultakin mummo lähti. Cara ei tietenkään sanonut ajatustaan ääneen, koska ei halunnut pahoittaa kenenkään mieltä.

Cara haki menninkäisen huoneestaan. Sillä oli musta takkuinen tukka ja se oli sellaisen tavallisen nuken kokoinen. Hän vei sen isälleen ja pyysi tätä vihdoinkin kertomaan, minkälainen otus se oikein oli. Isä aloitti kertomalla, että se oli tekniikan viimeisintä huippua ja se oli tehty isän työkavereiden avustuksella eri puolilla maailmaa. Isä oli esittänyt toivomuksia toiminnoista ja siinä oli kaikenlaisia uutuuksia kokeilumielessä. Robotissa oli kuulemma tekoäly ja se kykeni oppimaan asioita. Silminä oli pienet kamerat, joilla se pystyi näkemään. 

Sitten isä otti esiin uuden älykännykän ja antoi sen Caralle. Sen avulla Cara pystyisi näkemään saman kuin menninkäinen. Menninkäinen osasi puhua ja sen suu liikkui silloin, mutta jos sen kanssa oli yhteydessä kännykällä, niin silloin sen ääni kuului vain käynnykästä, ja suu oli kiinni. Mikä ihmeellistä, se myös ymmärsi melko hyvin puhetta ja kykeni vastailemaan kysymyksiin. Isä kertoi, että siihen oli ohjelmoitu luonnon ihmeellisyyksistä tietävä sisältö. Cara voisi kysellä aina menninkäiseltä, kun häntä askarrutti jokin aiheeseen liittyvä kysymys. Isä tiesi, että ne asiat kiinnostivat hänen tytärtään erityisesti.

Menninkäinen pystyi liikumaan, tosin kömpelösti, ja siinä oli erikoinen aurinkokennon tavoin toimiva pinta, joten sitä ei tarvinnut koskaan ladata. Se oli Caran ikioma ja kun Cara laittoi sormensa sen mahaan tiettyyn kohtaan missä oli eräänlainen lukulaite, niin se tunnisti Caran sormenjäljestä ja sen lisäksi äänestä. Tunnistuksen jälkeen se alkoi toimimaan. Isän antamassa kännykässä oli erityinen sovellus ja jos sillä otti yhteyttä menninkäiseen, niin tarvittiin vain Caran antama salasana ja Caran ääni, niin menninkäinen tajusi, kuka oli kyseessä. Kun Cara nyt aktivoisi sen käyttöön, niin sen jälkeen se asioisi vain tämän kanssa, kertoi isä innostuneesti. 

”Ennen kuin aloitat sinun pitää keksiä sille nimi, sillä sitä se tulee kysymään ensimmäiseksi”, sanoi isä. Cara olikin jo päivän mittaan miettinyt miksi kutsuisi sitä ja halusi antaa sille nimeksi Rubi. Siihen ei ollut mitään erityistä syytä, se vain tuntui hyvältä ja nasevalta ja menninkäinen oli Caran mielestä ihan Rubi-nimisen näköinen.

Cara otti menninkäisen ja laittoi sen makuulle sängyn päälle. Sen jälkeen hän asetti hieman vapisevan etusormen kohtaan, jonka isä oli neuvonut. Caraa jännitti ihan vietävästi koska hän pelkäsi änkyttävänsä. Isä rauhoitteli ja kertoi, että Rubi oppisi senkin asian ja pitäisi sitä Caran omana persoonallisena piirteenä. Pian menninkäinen avasi silmänsä ja kysyi, kuka hänet herätti ja millä nimellä sitä kutsuttaisiin. ”Cara herätti ja sinä olet Rubi”, sanoi Cara sille reippaasti. ”Hei Cara! Minä olen sinun ikioma Rubisi ja meistä tulee kaverit”, vastasi robotti miellyttävällä, hieman narisevalla äänellä.”Sen ääntä ja muitakin ominaisuuksia pystyy säätelemään kännykällä”, kertoi isä.

Cara laittoi Rubin istumaan sängynlaidalle ja se pystyi siihen aivan hyvin, mitä nyt hieman keinahteli siinä ollessaan. Sen jälkeen Cara laittoi sen lattialle seisomaan ja pyysi sitä kävelemään. Innostus oli suuri, kun Rubi otti kömpelösti askeleita ja haki tasapainoa, mutta se liikkui hitaanlaisesti eteenpäin. Cara päätti kokeilla, osaako se kontata ja pyysi sitä tekemään niin ja kas kummaa kohta Rubi oli nelinkontin ja liikkui nopeammin kuin kävellessään. Tämän jälkeen Cara otti isältään saamansa kännykän ja pyysi isää näyttämään, miten se toimii. Hän halusi nähdä saman kuin Rubi. Meni hetki ennen kuin perusperiaatteet olivat selvillä, mutta sitten näytölle ilmestyi kuva. Siinä näkyi Caran kasvot ja hän huomasi, että Rubin katse oli suuntautunut suoraan häneen. Cara pyysi sitä kääntämään päätä ja sen se tekikin, ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ylös ja alas. Näkymä näytöllä muuttui sen mukaan, minne Rubi katseensa suuntasi.

”Sinun pitää sitten jatkossa opettaa sille asioita, kuten sen mitä se näkee. Se tunnistaa tavanomaisimmat asiat, mutta jos sen katse on vaikka suunnattu tuonne pihalle, niin voit ketoa sille mikä on esimerkiksi omenapuu, painamalla omenapuun kohtaa näytöllä ja kertomalla Rubille, että tätä kohdetta kutsutaan sillä nimellä. Sen jälkeen se kyllä tunnistaa sen ja tietää mistä on kysymys. Sillä tavoin se kehittyy yhä fiksummaksi ja kun juttelet sille, niin sen kielitaito paranee koko ajan. Siihen on ohjelmoitu koko suomenkielen sanakirja ja voit itsekin kysellä siltä mitä jokin sinua askarruttava sana tarkoittaa. Eniten se kuitenkin tietää luonnonilmiöistä, sillä siihen se on erikoistunut”, valaisi isä. ”Jätän sinut nyt kahdestaan Rubin kanssa, jotta voitte touhuilla rauhassa keskenänne. Tule vain kysymään, jos ilmenee ongelmia. Sen kanssa kyllä pitäisi olla selkeää toimia ja se osaa avata suunsa, jos ihmettelee jotakin käskyä.”

Ensimmäiseksi Cara pyysi sitä katsomaan ikkunasta ulos ja testasi mitä Rubi siellä olevista asioista tunnistaa. Cara opetti sitä niiltä osin, mitä katsoi Rubin tarpeelliseksi osata. Jonkin ajan kuluttua Cara totesi, että isä oli puhunut totta kertoessaan Rubin oppivan asioita nopeasti. Pian kaikki Caran mielestä oleellinen pihalta oli opetettu sille. Se tuntui tietävän monia asioita jo entuudestaan, mikä oli hämmästyttävää. Esimerkiksi se tiesi, että omenapuu on puu, mutta Cara tarkensi, että se on nimenomaan omenapuu, eikä pelkkä puu, vaikka sehän se tietysti oli. 

Cara piti pienen tauon ja kävi välillä syömässä kakkua. Hän laittoi Rubin siksi aikaa lepotilaan ja tämä sulki silmänsä sen merkiksi. Cara otti sen kainalossa mukaansa keittiöön, koska ei raaskinut jättää sitä heti yksikseen. Toisaalta lepotilassa se oli kuin räsynukke, melko pehmeä ja joustava, joten sitä oli helppo kanniskella mukanaan. Cara palasi pian malttamattomana takaisin huoneeseensa ja laittoi Rubin istumaan tuolille. Cara oli päättänyt testata sen tietämystä luonnon asioista ja herätti sen, jolloin Rubi aukaisi silmänsä tervehtien Caraa iloisen oloisesti. 

”Kuule Rubi ajattelin kysyä sinulta yhtä asiaa, joka askarrutti minua, kun olin eilen rannalla ja katselin taivaalle. Siellä oli tietysti pilviä, mutta jäin miettimään, miten ne pysyvät ylhäällä, vaikka ovat usein niin isoja ja painavan näköisiä?” kysyi Cara. Hän jäi jännittyneenä odottamaan mitä Rubi vastaisi. Mahtoikohan se tietää vastausta, aprikoi Cara hieman epäuskoisena mielessään.

”No tokihan sen tiedän ja on ehkä parasta kertoa sinulle mitä pilvet oikein ovat”, aloitti Rubi. 

”Pilvet ovat itse asiassa koostuneet miljardeista pilvipisaroista tai jääkiteistä, jotka syntyvät, kun vesihöyry kohoaa ilmavirtauksessa ylöspäin. Nouseva ilmamassa vähentää painetta päästäkseen ympäröivän ilman kanssa tasapainoon. Kun ilma nousee, se laajenee ja siksi kylmenee. Mitä ylemmäksi ilma nousee, sen kylmemmäksi se tulee. Ilman kylmetessä sen kylläisyyskynnys alenee ja kun ilmamassan suhteellinen kosteus on kyllääntymispisteessä eli sadassa prosentissa ja siitä vähän yli, niin vesihöyry alkaa tiivistyä pienen pienten tomuhiukkasten ympärille. Silloin syntyy pilvipisaroita, jotka ovat kooltaan 0,04 millimetriä tai vähemmän. Pilvipisarat ovat kuitenkin noin miljoona kertaa suurempia kuin se hiukkanen, jonka ympärille ne alunperin tiivistyivät. Ne ovat vieläkin niin pieniä ja niiden ilmanvastus on suhteellisen suuri niin, että ne jäävät leijumaan pitkäksi aikaa. Usein on vielä kohoavia ilmavirtauksia, jotka saavat pilvipisarat pysymään ylhäällä pidempään. Liikkumattomassa ilmassa pisara putoaa noin 1,2 senttimetriä sekunnissa, eli siltä kestää useita tunteja saavuttaa maan pinta. Tyypillisesti alapilvi nimittäin on noin 430 metrin korkeudessa. Sen takia isotkin pilvet pysyvät pitkään taivaalla”, kertoi Rubi ja vaikeni, jääden odottamaan mahdollisia lisäkysymyksiä. 

”No kiitos vastauksesta. Tajusin sen, että pilvet ovat kasa pieniä pisaroita tai jääkiteitä, jotka leijuvat ilmassa. Odotas kun otan kännykästä laskimen esiin, haluan nimittäin tietää kuinka kauan se oikein kestää ennen kuin litteä pilvi on maassa tyynellä ilmalla, eikä ilma virtaa ylöspäin”, sanoi Cara ja rupesi laskemaan. 

”Nyt kun kerron sen 1,2 senttimetriä kuudellakymmenellä, niin saan vastaukseksi, että minuutissa pisara tulee alaspäin 72 senttimetriä. Jos kerron sen taas kuudellakymmenellä, niin saan vastaukseksi, että tunnissa se tulee alaspäin 43 metriä ja 20 senttimetriä. Kun se pilven alareuna on siinä noin neljässä sadassa metrissä, niin siitähän mä voin päätellä, että pilveltä menisi noin kymmenen tuntia laskeutua maahan”, lakeskeli Cara ja oli tyytyväinen, kun sai selvyyden asiaan.

Cara aikoi seuraavaksi kysyä Rubilta miksi sitten välillä sataa, mutta päätti jättää sen myöhemmäksi. Sen sijaan hän pyysi Rubia konttaamaan, sillä sitä oli niin kiva katsella. Ennen kaikkea hän halusi nähdä, osaako Rubi väistellä esteitä, kuten sängyn jalkaa, kun se meni sitä kohti ja osasihan se. Rubi liikkui itse asiassa taitavasti ja jatkoi konttaamistaan ympäri huonetta siihen asti, kunnes Cara käski sen lopettaa. Caraa nauratti ja hän hykerteli tyytyväisenä, kun oli saanut noin etevän ja vähän hassun kaverin.

Cara oli aamupäivällä saanut useamman onnitteluviestin ja nyt hän päätti soittaa Lisalle, joka tietenkin oli onnitellut ensimmäisten joukossa. Lisa vastasikin puhelimeen melkein heti ja kuulosti iloiselta. He juttelivat englanniksi, ja Cara kertoi innostuneena, minkälaisen lahjan hän oli saanut isältään. Lisa kuunteli ihmeissään Rubin taidoista ja sanoi toivovansa omalta isältään samanlaisen robotin. Cara kertoi, että Rubin valmistukseen oli mennyt pitkä aika ja se oli varsin erityinen lajissaan, joten saattoi olla, että Lisa ei saisi vastaavanlaista ainakaan lähiaikoina.

Lisa tajusi Caran puhuvan totta ja häntä vähän harmitti, mutta oli kuitenkin iloinen kaverinsa puolesta. He juttelivat pitkät tovit niitä näitä ja lopettivat puhelun siihen sopimukseen, että Cara lähettäisi kuvan Rubista Lisalle ja Lisa voisi keksiä jotain kysyttävää Rubilta. Cara välittäisi sitten Rubin antaman vastauksen Lisalle. Näin he kumpikin pääsisivät hyödyntämään Rubin tietämystä, sillä Lisakin oli kiinnostunut samankaltaisista asioista kuin Cara.

”Isä ja äiti lähdetäänkö uimaan?” meni Cara kysymään päätettyään puhelun Lisan kanssa. ”No mikä ettei, sehän olisi itse asiassa aika mukavaa!” innostui isä ja äitikin nyökytteli siihen malliin, että hänkin näytti olevan lähdössä mukaan. He pukivat uima-asut valmiiksi kesävaatteiden alle ja pakkautuivat autoon. Pyyhkeet pakattiin reppuun, mutta Rubi jätettiin Caran pyynnöistä huolimatta kotiin. Tällä kertaa isä ajoi ja se taisi olla virhe. Nimittäin jonkin aikaa kiemurreltuaan siellä täällä, he olivat pian moottoritiellä matkalla sisämaahan päin. Caran äiti oli pyrkinyt antamaan ajo-ohjeita, mutta isä väitti kyllä tietävänsä reitin merenrantaan. Se väittämä osoittautui vääräksi. Jonkin matkaa ajettuaan he nousivat rampille, pois moottoritieltä, eivätkä tienneet yhtään missä olivat. Silloin isä taipui käyttämään navigaattoria ja näppäili siihen kotiosoitteen. Jonkin ajan kuluttua he olivat lähtöpisteessä ja äiti siirtyi rattiin. Tällä kertaa ei mennyt kovinkaan kauan, ennen kuin he jo peruuttelivat autoaan parkkiin tutulla rannalla. Nyt isäkin oppi reitin ja päätti ajaa heidät kotiin uimisen jälkeen. Siihen Cara ja äiti suostuivat, toki ilmoittaen, että he hieman epäilivät isän suunnistustaitoja, mutta päättivät ottaa riskin.

Ilta-aurinko lämmitti vielä mukavasti ja he riisuivat päällysvaatteensa pyyhkeiden viereen. He istuskelivat jonkin aikaa ja katselivat merelle, ihastellen kesää. Pian Cara ja isä lähtivät uimaan kilpaa. He juoksivat veteen ja päättivät uida läheiselle poijulle. Isä ui rintauintia ja Cara kroolasi niin nopeasti kuin pystyi ja oli ensimmäisenä perillä. Riemu oli suuri, kun isä viimein saapui poijulle ja harmitteli ääneen tappiotaan. Cara ei kuitenkaan ollut ihan varma antoiko isä hänen voittaa tahallaan, mutta oli kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen. He palasivat rantaan rintarinnan ja jäivät vahtimaan tavaroita sillä aikaa, kun äiti pulahti vedessä. Äidin saavuttua uintireissultaan, he alkoivat tehdä lähtöä takaisin kotiin. Isä hyppäsi rattiin ja osasi kuin osasikin reitin. 

Kotiin saavuttua Cara haki ensimmäiseksi Rubin ja aktivoi sen toimintaan. Tällä kertaa hän laittoi Rubin kävelemään olohuoneessa ja ohjaili sitä kännykän avulla. Hän halusi näyttää vanhemmilleen, miten se osasi liikkua. Sen meno oli aika huteraa, mutta Caran antaessa ohjeita, se aina muutti suuntaa ja onnistui liikkumaan pitkin ja poikin olohuonetta. Äiti ihasteli sen menoa aivan erityisesti. Pian Cara pyysi sitä palaamaan luokseen ja otti Rubin syliinsä, koska isä kertoi uutislähetyksen alkavan. 

Silloin tällöin he katselivat yhdessä uutisia, ja Cara saattoi kysellä vanhemmiltaan, jos jokin asia askarrutti erityisesti. Vanhemmat sitten koettivat parhaansa mukaan kertoa mistä kulloinkin oli kysymys. Välillä maailmalla tuntui tapahtuvan sellaisia asioita, että Cara ei niiden syitä oikein ymmärtänyt, vaikka isä ja äiti kuinka yrittivät selittää niitä. Ne asiat hän pyyhki sitten mielestään ja ajatteli tajuavansa niitä sitten aikuisena. Tällä kertaa uutisissa kerrottiin suuresta maanjäristyksestä. Cara oikeastaan ilahtui, sillä nyt hänellä oli Rubi,jolta kysyä mistä maanjäristyksissä on kysymys. Hän otti Rubin kainaloonsa ja meni huoneeseensa. Siellä hän laittoi Rubin istumaan pöydän reunalle ja kysyi siltä, että mistäköhän maanjäristykset johtuvat.

”No tokihan sen tiedän ja ehkä on paras kertoa sinulle ensin hieman maankuoren rakenteesta.” aloitti Rubi. Se vaikutti Caran mielestä tyytyväiseltä, kun siltä kyseltiin tällaisia asioita, eikä vain pantu liikuskelemaan ympäriinsä. Cara mietti, että hän ehkä vain kuvitteli, sillä Rubihan oli vain robotti, joka teki mitä käskettiin. 

”Maapallohan on kuin iso sipuli, jossa on eri kerroksia ja uloimpana on maankuori. Se on keskimäärin noin kolmekymmentäviisi kilometriä paksu, mutta sen paksuus vaihtelee aika paljon. Valtamerien kohdalla maankuori on noin viisi kilometriä ja isojen vuoristojen kohdalla jopa sata kilometriä. Huomionarvoista on se, että se ei ole yhtenäinen, vaan koostuu useista erillisistä laatoista, jotka kelluvat sulan massan päällä. Niitä kutsutaan teknosiksi laatoiksi. Ne liikkuvat toisiinsa nähden, koska sulat kivimassat ja virtaukset liikuttavat niitä.”

"Laatat myötäilevät suurin piirtein maanosia ja niitä ympäröiviä valtamerialueita. Kun laatta liikkuu toista päin, niin voi käydä niin, että ne eivät liu siististi toistensa ohi, vaan niiden rosoiset reunat takertuvat toisiinsa ja lukkiutuvat. Kun nämä kaksi valtavaa laattaa jatkavat liikkumista niin maankuori alkaa vääntyä rajakohdasta. Siihen varastoituu valtavasti energiaa ja kun lopulta laattojen reunat äkkiä liikahtavat irti toisistaan niin tämä energia vapautuu. Syntyy tärähtelyaaltoja, jotka liikkuvat keskipisteestä poispäin. Ne saavat maan kuoren tärähtelemään ja aaltoilemaan. Järistys voi sitten murskata taloja, siltoja ja jopa kokonaisia kaupunkeja. Maalla maisemat saattavat muuttua täysin ja jopa jokien virtaussuunnat saattavat muuttua maanjäristyksen sattuessa kohdalle. " 

"Tsunami aalto esimerkiksi syntyy, kun järistys tapahtuu valtameren pohjassa ja saa vesimassat liikkeelle. Tsunami voi olla erittäin vaarallinen ja saattaa aiheuttaa suurta tuhoa rannikolla. Voin kertoa siitä tsunamista tarkemminkin, mutta tässä kohtaa minusta tuntuu, että halusit tietää perusidean siitä, miksi maanjäristyksiä syntyy. Olenko oikeassa ja haluatko kysyä jotakin?” lopetti Rubi ja tapitti silmillään suoraan Caran kasvoihin, aivan kuin tulkitakseen tämän ilmeistä, oliko asia ymmärretty.

”Tajuan nyt ihan hyvin minkä takia niitä järistyksiä syntyy. Nyt onkin sitten aika käydä nukkumaan, kyselen sitten huomenna lisää”, sanoi Cara ja toivotti Rubille hyvää yötä. Rubi vastasi samoilla sanoilla ja toivotti lisäksi kauniita unia. Sitten Cara laittoi Rubin lepotilaan. Cara kävi iltapesulla ja paneutui yöpuulle. Hän otti Rubin viereensä nukkumaan. Cara mietti, että oli ollut aika kiva syntymäpäivä. Hän makasi selällään ja antoi ajatustensa vaellella eri asioissa, sitten hän nukahti.