maanantai, 30. heinäkuu 2018

Lastenkirja Cara ja Rubi, luku 3

Seuraavana aamuna Cara ei malttanut nukkua pitkään. Hän heräsi aikaisin ja äiti valmisti Caralle keittiössä aamupuuron. Äidillä oli ensimmäinen työpäivä ja hän kertoi, että häntä hieman jännitti. Cara kehoitti äitiä olemaan vain reipas ja avoin kaikelle uudelle mitä vastaan tulisi, aivan kuten äiti häntä itseään usein neuvoi. Isäkin kuulemma menisi päivän aikana käymään yliopistolla, joten Cara saisi pärjätä yksin jonkin aikaa. Cara katseli ulos ja totesi, että tulossa oli lämmin päivä. Hän sai idean, että lähtisi rannalle, koska ei jaksaisi nököttää kotona koko päivää, vaikka Rubi olikin nyt kaverina. Äidille hän ei asiasta maininnut, koska epäili tämän kehoittavan Caraa odottamaan iltaan, jolloin hän saisi vanhemmiltaan kyydin meren rantaan.

Äiti lähti ja toivotti ennen lähtöään mukavaa päivää Caralle. Isäkin oli jo noussut ja kertoi pian lähtevänsä hoitamaan asioita. Caralla oli koko aamun ollut Rubi mukanaan ja nyt he menivät Caran huoneeseen, jossa Cara kaivoi kännykkänsä esiin etsiäkseen aikatauluista sopivaa linja-autoa, jolla pääsisi rannalle. Hän löysikin palvelun, josta sai tarvitsemansa tiedot. Lähin bussipysäkki oli vain kivenheiton päässä paikasta, jossa Cara asui ja siitä menisi bussi, jolla pääsisi suoraan rannan tuntumaan. Hän odotti isän lähtöä ja katsoi valmiiksi aikataulusta sopivan vuoron. Odotellessaan hän pakkasi reppuunsa pyyhkeen ja muita tarvikkeita päivän viettoon. Lopuksi hän laittoi Rubin reppuun, jotta hänellä olisi rannalla kaveri. Sitten isäkin teki lähtöä ja toivotti Caralle hänkin mukavaa päivää. Isä arvioi palaavansa joskus iltapäivällä. Isällekään Cara ei kertonut suunnitelmistaan mitään.

Cara teki lähtöä pian isän poistumisen jälkeen. Hän käveli reppu selässään pysäkille ja jäi odottamaan bussia. Ilma oli todella lämmin ja Caralla tuli hieman hiki, koska hänellä oli päällysvaatteiden alla vielä uimapuku. Hänen ei tarvinnut kauaakaan odotella, kun oikea bussi saapui, hän viittilöi kädellään pysäyttääkseen sen pysäkille. Cara nousi kyytiin ja pyysi hieman änkyttäen kuskia kertomaan, milloin oltaisiin rannan pysäkillä. Kuski lupasi kertoa sen ja kysyi samalla Caralta, oliko tämä menossa uimaan. Cara ilahtui kysymyksestä ja vastasi menevänsä. Hän pääsi istumaan etupenkille johon kuljettajan ääni kuuluisi hyvin. Penkiltä oli myös mukava katsella, kuinka linja-auto teki matkaa.

Melko nopeasti saavuttiin pysäkille, jossa kuljettaja kehotti Caraa poistumaan. Reitti oli ollut lähes sama, jota Cara vanhempiensa kanssa käytti. Cara suuntasi kävelytietä pitkin rantaan ja päätti ensimmäiseksi ostaa rannan kioskilta jäätelön. Hän laski repun maahan ja kaivoi sieltä kolikoita, joilla maksoi jäätelötötterön. Tällä kertaa Cara ei änkyttänyt laisinkaan. Jäätelö kädessään hän meni hiekalle ja etsi sopivan paikan, johon levittäisi pyyhkeensä. Ensin hän kuitenkin kaikessa rauhassa söi seisaaltaan jäätelön ja katseli samalla ympärilleen rannassa tapahtuvaa touhuilua. Ihmisiä olikin saapunut melko paljon ja kaikenlaista kulkijaa näytti olevan paikalla. Eniten oli kuitenkin lapsiperheitä ja he pitivät huolen siitä, että rannalla riitti vilskettä.

Cara riisui paidan ja shortsit ja laittoi ne reppuun, jottei tuuli veisi niitä. Hän levitti pyyhkeensä ja kellahti sille pitkäkseen. Cara mietti ottaisiko Rubin repusta ja hieman leikkisi sillä, mutta päätti ensin ottaa hieman aurinkoa ja käydä sitten uimassa. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja Cara nautti olostaan. Aikansa makailtuaan hän kirmasi rantaan ja polskahti veteen. Cara päätti uida samalle poijulle, jolle oli edellisenä päivänä isän kanssa uinut. Rauhallisin uintiliikkein hän eteni lämpimässä vedessä ja saavutti kotvan kuluttua määränpäänsä. Cara otti poijussa olevasta köydestä kiinni ja levähti hetken ennen kuin aloitti paluun rantaan. 

Cara nousi vedestä ja suunnisti pyyhkeelleen. Kauhukseen hän huomasi, että pyyhe oli paikallaan, mutta reppu poissa. Hän katseli ympärilleen mutta ei nähnyt sitä missään. Se oli varastettu! Joku pitkäkyntinen oli vienyt sen. Repussa oli kaikki hänen tavaransa. Ahdistus lisääntyi, kun hän tajusi myös Rubin olevan nyt jonkun vieraan matkassa.”Nä- nä-näittekö jo jo jonkun ottavan minun re- re- reppuni”, kysyi Cara lähistöllä aurinko ottavalta naiselta. ”En ole huomannut mitään. Onko joku vienyt sinun reppusi tyttö parka. Pitäisikö sinun käydä ilmoittamassa uimavalvojalle”, vastasi nainen ja näytti osaa ottavalta.

Cara etsi katseellaan rannalta uimavalvojan ja juoksi tämän luokse. ”Jo joku varasti mi- mi- minun reppuni”, sanoi Cara nuorelle miehelle. ”Hyvä, että tulit ilmoittamaan. Näitä varkauksia sattuu tuhka tiheään ja yleensä syyllistä ei saada kiinni, niin taitavasti he toimivat, taitavat olla ammattilaisia. On kuitenkin tärkeätä tietää, kuinka paljon tapauksia on, jotta voin raportoida niistä viranomaisille. He eivät kuitenkaan jouda näitä juttuja hoitelemaan. Pelkäänpä pahoin, että reppusi on nyt lopullisesti kadoksissa ja sitä on turha yrittää sen enempää etsiskellä. Oliko siinä jotain arvokasta, esimerkiksi lompakko. He nimittäin seurailevat ihmisten rahan käyttöä ja sitten anastavat omaisuuden. Yritän kyllä seurailla rannan tapahtumia, mutta väkeä ja touhua on niin paljon, että he pystyvät toimimaan, kun silmä välttää.” Nuoresta uimavalvojasta ei ollut sen enempää apua.

Cara palasi harmissaan pyyhkeelleen ja laittoi lenkkarinsa jalkaan. Hän kietoi pyyhkeen hartioilleen ja tajusi joutuvansa kävelemään kotiinsa pelkkä uima-asu yllään. Keltään vieraalta hän ei uskaltanut kyytiä pyytää ja kännykkä oli repussa, joten isääkään ei voinut pyytää hakemaan. Matka ei kaikeksi onneksi ollut kovin pitkä ja Cara suunnisti kävelytielle, jota pitkin oli rannalle pysäkiltä tullut.

Häntä harmitti vietävästi ja itku kurkussa Cara teki matkaa kohti kotia. Reitti oli nyt Caralle tuttu ja ilman vaikeuksia hän pystyi suunnistamaan perille. Matkaan meni noin puolituntia. Saavuttuaan kotiovelle hän tajusi, että myös avain oli ollut repussa. Hän istahti ulkoportaille odottamaan isän saapumista ja silloin kyyneleet tulvahtivat silmiin. Cara nyyhkytti ääneen harmitustaan ja ohitse kulkeva naapurin rouva kysyi häneltä myötätuntoisesti, että oliko Caralla jokin hätänä. Cara vastasi tälle, että avaimet oli varastettu rannalla ja nyt hän odotti isää saapuvaksi, jotta pääsisi sisälle. Nainen vastasi, että huoltoyhtiöllä on kyllä avain ja hän voisi soittaa, että tulisivat aukaisemaan oven Caralle, mutta Cara sanoi mieluummin odottavan isäänsä, joka kyllä kohta saapuisi. Tämän kuultuaan nainen kehotti Caraa laittamaan leuan pystyyn, kyllä kaikki kuulemma järjestyisi. Sitten nainen käveli oman asuntonsa ovelle ja meni sisään vilkuttaen reippaasti Caralle. Caralle tulikin tästä johtuen vähän parempi mieli ja hän lopetti itkemisen.

Cara joutui odottelemaan toista tuntia ennen kuin isä saapui. Onneksi ilma oli lämmin, eikä hän palellut, aika vain kävi pitkäksi. Hän arkaili hieman isän kohtaamista, kun joutuisi kertomaan tälle, että oli omin luvin lähtenyt rannalle ja oli käynyt näin ikävästi. Rubin menetys harmitti eniten ja isäkin varmaan suuttuisi sen katoamisesta, arveli Cara. ”No Cara mitä ihmettä, miksi istut täällä portailla pelkässä uimapuvussa?” ihmetteli isä saavuttuaan. ”Minulla ei ole avainta, koska se varastettiin, kun kävin rannalla”, päätti Cara rehellisesti kertoa isälle ja eihän hän oikein muutakaan voinut.

”Kävitkö rannalla ihan yksikseen, millä sinä sinne menit, kävellenkö?” kysyi isä ensimmäiseksi kuultuaan asiasta. ”Menin bussilla ja jouduin kävelemään pois, kun lompakko oli siinä repussa, jonka joku varasti. Isä, eniten minua harmittaa, että siinä repussa oli myös Rubi.” ”Mennään sisälle juttelemaan”, sanoi isä hieman närkästyneen näköisenä ja aukaisi oven.

Sisään päästyään Cara puhkesi uudestaan itkemään ja kertoi olevansa tosi pahoillaan siitä, että näin oli käynyt ja hän lähti mitään ilmoittamatta yksin rannalle. ”Äläpäs nyt turhaan itseäsi syyttele. Tällaisia asioita tapahtuu itse kullekin ja saithan sinä rannalle mennä. Olisi tietysti ollut parempi, jos olisit kertonut suunnitelmistasi etukäteen, sillä saavuttuani olisin kuitenkin ihmetellyt missä olet ja mahdollisesti huolestunut kun en olisikaan tavoittanut sinua kotoa. Onko sinulla muuten se antamani Rubin ohjaamiseen tarkoitettu älypuhelin kotona vai oliko sekin siinä repussa?” tyynnytteli isä. ”Se on kotona. Minulla oli mukana vain vanha kännykkä ja sekin on nyt varastettu. Pitäisikö sen liittymä sulkea?” tajusi Cara ja katsoi isäänsä kysyvän näköisenä. ”Soitan samantien operaattorille ja suljen sen liittymän. Nyt kun se Rubin ohjain on kotona, niin mehän saamme siihen yhteyden ja ehkä onnistumme jäljittämään sen. Oliko Rubi lepotilassa, kun se vietiin?” Cara ilahtui mahdollisuudesta jäljittää Rubi ja kertoi sen olleen lepotilassa. ”Rubissa on niin paljon sellaista uutta tekniikkaa, joka ei saa joutua vääriin käsiin, että oikeastaan se olisi löydyttävä ja palautettava sinulle”, sanoi isä vakavan näköisenä. 

Cara meni huoneeseensa ja puki päälleen uudet vaatteet. Sen jälkeen hän otti Rubin ohjaimen ja meni isänsä luokse olohuoneeseen. Isä pyysi Caraa ottamaan yhteyden Rubiin. Jännittyneenä Cara näppäili salasanan ja kutsui Rubia hiljaisella äänellä. ”Rubi kuuletko minua? Täällä on Cara, vastaa jotakin, jos kuulet minua.” ”No tokihan minä kuulen”, vastasi Rubi hetken kuluttua. 

Yhteys oli saatu ja ohjaimen avulla Cara pystyi juttelemaan Rubin kanssa ja samaten hän pystyi näkemään ja kuulemaan saman kuin Rubikin. ”Rubi sinut on kaapattu. Yritetään nyt yhdessä selvittää missä olet, niin tulen hakemaan sinut. Aukaise nyt hitaasti silmät, että näen missä olet.” ”Onko minut kaapattu?” kuului hätääntynyt ääni ohjaimesta. Cara hämmästyi, sillä Rubi kuulosti ilmiselvästi pelästyneeltä ja isäkin huomasi saman. ”Cara, Rubiin on ohjelmoitu tunteita testaus mielessä ja näköjään se ohjelmointi toimii. Tarkoitus oli, että huomaisit sen itse, kun ystävyys teidän kahden välillä kehittyisi pidemmälle. Ajatus oli, että ne vahvistuvat vähitellen ja nyt se taitaa tuntea pelkoa”, kertoi isä hämmästyneelle Caralle. ”Ei mitään hätää Rubi, kyllä me sinut kotiin saadaan”, rauhoitteli Cara Rubia rauhallisella äänellä. 

Rubi aukaisi silmänsä ja ympärillä oli pimeää. Cara ja isä päättelivät sen olevan yhä repussa. Ympäriltä kuului joitakin ääniä ja he yrittivät saada selvää sanoista, mutta äänet olivat sen verran vaimeita ja kieli outoa, etteivät he saaneet siitä asiasta mitään apua. ”Se on varmaan otettu repusta ulos ja todettu, että se on tavallinen nukke ja sen jälkeen jostain syystä pantu takaisin reppuun myöhempää käyttöä varten. Onneksi sitä ei ole vain heitetty roskikseen”, päätteli isä. ”Nyt emme voi muuta kuin odottaa, että se otetaan repusta ulos, jonka jälkeen pystymme paremmin jäljittämään sen. Sen akku kestää pimeässä noin viikon ja eiköhän se ennen sitä pääse päivänvaloon, että sen puoleen ei ole mitään kiirettä. Se, että se tuntee pelkoa ja varmaan yksinäisyyttä ei tietenkään ole hyvä juttu ja ehdottaisinkin, että pidät sille seuraa tai laitat sen lepotilaan”, sanoi isä Caralle. ”Eihän sitä voi lepotilaan vielä ainakaan laittaa. Jos se otetaan repusta, niin emme tiedä koska se tapahtuu”, vastasi Cara. ”Se on kyllä totta. Siinä tapauksessa, että se on aktiivinen, niin voisit sen ajankuluksi kysellä siltä jotakin sen erityisosaamiseen liittyvää niin se ei ehdi pelkäämään ja tuntemaan yksinäisyyttä”, totesi isä.

Cara päätti mennä huoneeseensa, jotta saisi rauhassa pitää seuraa Rubille. Isä pyysi kertomaan välittömästi, kun Rubi otettaisiin repusta pois tai jotain muuta merkittävää tapahtuisi. Cara lupasi ilmoittaa. Isä sanoi lähtevänsä hakemaan äitiä töistä ja arveli, että ennen hänen paluutaan tuskin mitään tapahtuisi, mutta ei tietenkään voinut olla asiasta aivan varma. 

”Kuule Rubi ei ole mitään pelättävää. Jutellaan vähän, ettei sinulla käy aika pitkäksi. Ne ihmiset, jotka siellä ovat, eivät tietenkään kuule meitä, koska yhteys on tällä ohjaimella. Voimme siis rauhassa miettiä, vaikka sitä, miten vuoristot syntyvät, jos tiedät”, keksi Cara, eikä oikein tiennyt itsekään mistä sai päähänsä kysyä vuoristojen synnystä, mutta se oli toki askarruttanut häntä aiemminkin. Miten oli mahdollista, että ne ovat niin valtavan suuria ja korkeita. Mistä ne oikein ovat tulleet. Siinä olisi Rubilla selittämistä.

”No tokihan sen tiedän, ehkä on parasta ensin palata siihen, että maankuori koostuu suurista laatoista, niin kuin kerroin sinulle maanjäristysten yhteydessä. Nämä suuret laatat liikkuvat toisiaan vasten ja saattaa käydä niin, että laatat törmäävät hitaasti ja saavat valtameren pohjan käyristymään ylöspäin, niin kuin on käynyt Himalajan syntyessä. Himalajan tapauksessa Intian niemimaa tunkeutuu Tiibetin ylängön alle 6,7 sentin vuosivauhtia ja vuorijono kohoaa yhä edelleen viisi senttimetriä kymmenessä vuodessa ja on jo nyt korkeimmillaan yli kahdeksan kilometriä. Se on siis entistä merenpohjaa ja oli aikanaan pullollaan meren eläinten fossiileja. Se on muuten 2400 kilometrin pituinen poimuvuorijono. 

Tällä lailla ne muutkin vuorijonot ovat syntyneet kuten Andit, Kalliovuoret ja Alpit. Himalaja on muuten vuorijonoista nuorin. Vuorten muokkaamista jatkavat luonnonvoimat kuten jäätiköiden aiheuttama eroosio ja sateet. Pehmeämpien kerrosten eroosiosta syntyy sahanterämäisiä ilmiöitä vuorijonojen huipulle. Tällä lailla ne vuoret syntyvät eli yksinkertaisesti maankuori taipuu ylöspäin. Tulivuoret ovat hieman eri juttu, mutta vuoristot syntyvät näin. Haluatko kysyä jotakin?”

”Ei minulla oikein ole mitään kysyttävää, toihan on aika selvää. Tosiaan jos Himalaja kohoaa viisi senttimetriä kymmenessä vuodessa niin siitähän voi tulla vielä vaikka kuinka korkea. Sadassa vuodessa se kohoaa viisikymmentä senttimetriä ja tuhannessa vuodessa viisi metriä. Hetkinen minäpä lasken, että miljoonassa vuodessa se kohoaa viisi kilometriä. Huh tuleepa siitä vaikka kuinka korkea”, ällisteli Cara. ”No jossain vaiheessa se kohoaminen pysähtyy”, totesi Rubi. ”Pitäisikö minun kysyä sinulta jotain muutakin, koska toi oli noin nopea vastaus?” 

”Minua vähän jännittää Cara. Mitäköhän tässä nyt oikein tapahtuu, tuletko hakemaan minut pois?” kuului Rubin epävarma ääni. Sen kuultuaan Cara päätti laittaa Rubin lepotilaan, jottei sen tarvitsisi koko aikaa pelätä. Hän kertoi sen myös Rubille ja sanoi tälle, että herättelisi tämän aina välillä, jotta tietäisi mikä kulloisellakin hetkellä on tilanne. Sen kuultuaan Rubi vaikutti tyytyväiseltä ja Cara katkaisikin pian tämän jälkeen aktiivisen yhteyden.

Cara jäi odottelemaan isän ja äidin tuloa huolestuneena Rubin tilanteesta. Hän yritti saada ajatuksensa hetkeksi muualle ja meni olohuoneeseen katselemaan televisiota. Hän selaili eri kanavia, mutta mitään oikein kiinnostavaa ei sillä hetkellä esitetty. Sitten hän päätti mennä surfailemaan tietokoneella netissä. Caralla oli oma kannettava, jota hän käytti läksyjen tekoon. Hän ajatteli lähettää sähköpostin Lisalle, jossa kertoisi mitä oli tapahtunut, mutta sitten hänelle tuli mieleen, että olisi ehkä parasta kysyä ensin isältä olisiko viisasta paljastaa Rubin katoaminen.

Jonkin ajan kuluttua ulko-ovi kävi ja pian alhaalta kuului äidin ääni, kun hän huuteli Caraa tulemaan alas. Cara menikin alakertaan ja ensimmäiseksi halasi äitiä. Sitten hän kertoi tälle mitä päivän aikana oli tapahtunut. Äiti oli osaaottava ja arveli kaiken vielä kääntyvän parhain päin. Isä kysyi Rubista ja Cara kertoi laittaneensa sen lepotilaan. Isä otti tämän jälkeen mukanaan olevasta muovipussista pienen laatikon, jossa oli Caralle uusi puhelin. Cara ilahtui uudesta laitteesta ja otti sen heti esille laatikosta laittaakseen lataukseen. ”Onneksi sinun kaikki tärkeät puhelinnumerot ovat tallessa operaattorin pilvipalvelussa juuri tällaisen tilanteen varalta. Voit ottaa ne käyttöösi, kunhan saat puhelimen ensin ladattua. Se on lähes samanlainen kuin entinen puhelimesi, joten varmasti pian opit käyttämään sitä”, sanoi isä. 

Cara kysyi isältä, voisiko hän kertoa Lisalle, mitä oli tapahtunut. Isä sanoi, että totta kai muilta osin, mutta arveli olevan parempi, jos Rubin kohtalosta ei kerrottaisi tässä vaiheessa.

Cara meni takaisin yläkertaan, syötyään ensin äidin tuoman hampurilaisen. Hänen teki mieli tarkistaa Rubin tilanne, mutta päätti sitten odottaa vielä jonkin aikaa. Isäkin oli todennut, että olisi parempi, jos sitä ei kokoajan herättelisi. Cara päätti soittaa Lisalle ja sen hän tekikin. Lisa harmitteli varkautta, mutta ei arvannut kysyä Rubista, muuta kuin sen oliko Cara kysellyt siltä kysymyksiä. Cara vastasi myöntävästi ja sitten Lisa pyysi Caraa kysymään Rubilta tietäisikö se miksi aurinko on aamulla ja illalla usein niin punainen. Lisa oli joutunut hammaslääkäriin menon takia nousemaan varhain ja sattui näkemään erityisen kauniin auringon nousun. Cara vastasi joskus ihmetelleensä samaa asiaa ja lupasi selvittää Rubilta, tiesikö se jotakin asiasta. 

Cara onnistui välttämään kyselyt Rubin kohtalosta, mutta päätti varmuuden vuoksi lopettaa puhelun lyhyeen, ettei vahingossa tulisi paljastaneeksi sitä. Lisa ja Cara päättivät taas soitella seuraavana päivänä ja katkaisivat yhteyden. Puhelun jälkeen Cara otti Rubin ohjaimen ja herätti tämän hetkeksi aikaa, mutta se näytti olevan vielä repussa, sillä ympäristö oli täysin pimeä. Herätys oli vain sen mittainen, että Cara saattoi todeta tilanteen ja hän ei puhunut Rubille sen enempää kuin oli välttämätöntä tilanteen toteamiseksi. Cara kävi pitkäkseen sängylle ja päätti levähtää hetken. Pian hän oli täydessä unessa ja päivän seikkailuista niin väsynyt, että nukkui aamuun asti.

torstai, 28. kesäkuu 2018

Lastenkirja Cara ja Rubi, luku 2

Aamulla Cara herätettiin onnittelulaululla ja hän sai lahjat äidiltä ja isältä. Äidiltä saatu lahja oli mukava, mutta ei yhtään niin kiinnostava kuin isän antama lahja. Isältä saatu lahja oli oikein erikoinen. Se oli nimittäin menninkäisen näköinen robotti, joka osaisi vaikka mitä. Se tulisi olemaan Caran ikioma ja kukaan muu ei pystyisi käyttämään sitä. Isä oli sanonut, että kertoisi lahjan toiminnasta tarkemmin sitten, kun mummo olisi käynyt vierailulla. Mummo haettiin puolenpäivän maissa. 

Mummo halasi pitkään Caraa ja onnitteli, sekä antoi lahjansa. Cara aukaisi saman tien lahjapaketin ja oli ilahtunut, kun sai suklaata ja uuden mekon. Mekko oli samanlainen, jollaista hän oli toivonut ollessaan mummon kanssa kerran kaupungilla ihan kahdestaan. He joivat syntymäpäiväkahvit, ja Cara puhalsi kynttilät kakusta sammuksiin. Siihen tarvittiin kolme yritystä ja lopulta kaikki kymmenen oli sammutettu. Mummo jutteli Caran kanssa kaikenlaista ja kyseli kuulumisia. Caran mielestä mummo oli oikein mukava, mutta nyt hän kärsimättömänä vain odotti, milloin tämä lähtisi takaisin kotiin. Cara ei millään malttanut odottaa, että pääsisi touhuamaan menninkäisrobotin kanssa ja kuulisi isältä tarkemmin sen toiminnasta. 

Mummo tuntui kuitenkin viihtyvän kutsuilla hyvin, eikä osoittanut minkäänlaisia aikomuksia poistumisesta. Lopulta Cara ilmoitti, että hänellä olisi vielä tärkeitä asioita hoidettavana loppupäivän aikana, eikä ehtisi seurustelemaan tämän pidempään. Mummo naurahti ystävällisesti kuullessaan tämän. Hän kyllä tajusi, että Cara halusi jo uuden, isältä saadun lahjan pariin, sillä niin innostuneesti Cara oli siitä hänelle kertonut. Mummo alkoikin sitten pian tehdä lähtöä ja kutsui Caran kyläilemään, milloin tämä vain halusi tulla. Se kuulemma ilahduttaisi mummoa kovasti. Cara sanoi mielellään tulevansa. Sitten ovi sulkeutui ja Cara ajatteli mielessään, että lopultakin mummo lähti. Cara ei tietenkään sanonut ajatustaan ääneen, koska ei halunnut pahoittaa kenenkään mieltä.

Cara haki menninkäisen huoneestaan. Sillä oli musta takkuinen tukka ja se oli sellaisen tavallisen nuken kokoinen. Hän vei sen isälleen ja pyysi tätä vihdoinkin kertomaan, minkälainen otus se oikein oli. Isä aloitti kertomalla, että se oli tekniikan viimeisintä huippua ja se oli tehty isän työkavereiden avustuksella eri puolilla maailmaa. Isä oli esittänyt toivomuksia toiminnoista ja siinä oli kaikenlaisia uutuuksia kokeilumielessä. Robotissa oli kuulemma tekoäly ja se kykeni oppimaan asioita. Silminä oli pienet kamerat, joilla se pystyi näkemään. 

Sitten isä otti esiin uuden älykännykän ja antoi sen Caralle. Sen avulla Cara pystyisi näkemään saman kuin menninkäinen. Menninkäinen osasi puhua ja sen suu liikkui silloin, mutta jos sen kanssa oli yhteydessä kännykällä, niin silloin sen ääni kuului vain käynnykästä, ja suu oli kiinni. Mikä ihmeellistä, se myös ymmärsi melko hyvin puhetta ja kykeni vastailemaan kysymyksiin. Isä kertoi, että siihen oli ohjelmoitu luonnon ihmeellisyyksistä tietävä sisältö. Cara voisi kysellä aina menninkäiseltä, kun häntä askarrutti jokin aiheeseen liittyvä kysymys. Isä tiesi, että ne asiat kiinnostivat hänen tytärtään erityisesti.

Menninkäinen pystyi liikumaan, tosin kömpelösti, ja siinä oli erikoinen aurinkokennon tavoin toimiva pinta, joten sitä ei tarvinnut koskaan ladata. Se oli Caran ikioma ja kun Cara laittoi sormensa sen mahaan tiettyyn kohtaan missä oli eräänlainen lukulaite, niin se tunnisti Caran sormenjäljestä ja sen lisäksi äänestä. Tunnistuksen jälkeen se alkoi toimimaan. Isän antamassa kännykässä oli erityinen sovellus ja jos sillä otti yhteyttä menninkäiseen, niin tarvittiin vain Caran antama salasana ja Caran ääni, niin menninkäinen tajusi, kuka oli kyseessä. Kun Cara nyt aktivoisi sen käyttöön, niin sen jälkeen se asioisi vain tämän kanssa, kertoi isä innostuneesti. 

”Ennen kuin aloitat sinun pitää keksiä sille nimi, sillä sitä se tulee kysymään ensimmäiseksi”, sanoi isä. Cara olikin jo päivän mittaan miettinyt miksi kutsuisi sitä ja halusi antaa sille nimeksi Rubi. Siihen ei ollut mitään erityistä syytä, se vain tuntui hyvältä ja nasevalta ja menninkäinen oli Caran mielestä ihan Rubi-nimisen näköinen.

Cara otti menninkäisen ja laittoi sen makuulle sängyn päälle. Sen jälkeen hän asetti hieman vapisevan etusormen kohtaan, jonka isä oli neuvonut. Caraa jännitti ihan vietävästi koska hän pelkäsi änkyttävänsä. Isä rauhoitteli ja kertoi, että Rubi oppisi senkin asian ja pitäisi sitä Caran omana persoonallisena piirteenä. Pian menninkäinen avasi silmänsä ja kysyi, kuka hänet herätti ja millä nimellä sitä kutsuttaisiin. ”Cara herätti ja sinä olet Rubi”, sanoi Cara sille reippaasti. ”Hei Cara! Minä olen sinun ikioma Rubisi ja meistä tulee kaverit”, vastasi robotti miellyttävällä, hieman narisevalla äänellä.”Sen ääntä ja muitakin ominaisuuksia pystyy säätelemään kännykällä”, kertoi isä.

Cara laittoi Rubin istumaan sängynlaidalle ja se pystyi siihen aivan hyvin, mitä nyt hieman keinahteli siinä ollessaan. Sen jälkeen Cara laittoi sen lattialle seisomaan ja pyysi sitä kävelemään. Innostus oli suuri, kun Rubi otti kömpelösti askeleita ja haki tasapainoa, mutta se liikkui hitaanlaisesti eteenpäin. Cara päätti kokeilla, osaako se kontata ja pyysi sitä tekemään niin ja kas kummaa kohta Rubi oli nelinkontin ja liikkui nopeammin kuin kävellessään. Tämän jälkeen Cara otti isältään saamansa kännykän ja pyysi isää näyttämään, miten se toimii. Hän halusi nähdä saman kuin Rubi. Meni hetki ennen kuin perusperiaatteet olivat selvillä, mutta sitten näytölle ilmestyi kuva. Siinä näkyi Caran kasvot ja hän huomasi, että Rubin katse oli suuntautunut suoraan häneen. Cara pyysi sitä kääntämään päätä ja sen se tekikin, ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ylös ja alas. Näkymä näytöllä muuttui sen mukaan, minne Rubi katseensa suuntasi.

”Sinun pitää sitten jatkossa opettaa sille asioita, kuten sen mitä se näkee. Se tunnistaa tavanomaisimmat asiat, mutta jos sen katse on vaikka suunnattu tuonne pihalle, niin voit ketoa sille mikä on esimerkiksi omenapuu, painamalla omenapuun kohtaa näytöllä ja kertomalla Rubille, että tätä kohdetta kutsutaan sillä nimellä. Sen jälkeen se kyllä tunnistaa sen ja tietää mistä on kysymys. Sillä tavoin se kehittyy yhä fiksummaksi ja kun juttelet sille, niin sen kielitaito paranee koko ajan. Siihen on ohjelmoitu koko suomenkielen sanakirja ja voit itsekin kysellä siltä mitä jokin sinua askarruttava sana tarkoittaa. Eniten se kuitenkin tietää luonnonilmiöistä, sillä siihen se on erikoistunut”, valaisi isä. ”Jätän sinut nyt kahdestaan Rubin kanssa, jotta voitte touhuilla rauhassa keskenänne. Tule vain kysymään, jos ilmenee ongelmia. Sen kanssa kyllä pitäisi olla selkeää toimia ja se osaa avata suunsa, jos ihmettelee jotakin käskyä.”

Ensimmäiseksi Cara pyysi sitä katsomaan ikkunasta ulos ja testasi mitä Rubi siellä olevista asioista tunnistaa. Cara opetti sitä niiltä osin, mitä katsoi Rubin tarpeelliseksi osata. Jonkin ajan kuluttua Cara totesi, että isä oli puhunut totta kertoessaan Rubin oppivan asioita nopeasti. Pian kaikki Caran mielestä oleellinen pihalta oli opetettu sille. Se tuntui tietävän monia asioita jo entuudestaan, mikä oli hämmästyttävää. Esimerkiksi se tiesi, että omenapuu on puu, mutta Cara tarkensi, että se on nimenomaan omenapuu, eikä pelkkä puu, vaikka sehän se tietysti oli. 

Cara piti pienen tauon ja kävi välillä syömässä kakkua. Hän laittoi Rubin siksi aikaa lepotilaan ja tämä sulki silmänsä sen merkiksi. Cara otti sen kainalossa mukaansa keittiöön, koska ei raaskinut jättää sitä heti yksikseen. Toisaalta lepotilassa se oli kuin räsynukke, melko pehmeä ja joustava, joten sitä oli helppo kanniskella mukanaan. Cara palasi pian malttamattomana takaisin huoneeseensa ja laittoi Rubin istumaan tuolille. Cara oli päättänyt testata sen tietämystä luonnon asioista ja herätti sen, jolloin Rubi aukaisi silmänsä tervehtien Caraa iloisen oloisesti. 

”Kuule Rubi ajattelin kysyä sinulta yhtä asiaa, joka askarrutti minua, kun olin eilen rannalla ja katselin taivaalle. Siellä oli tietysti pilviä, mutta jäin miettimään, miten ne pysyvät ylhäällä, vaikka ovat usein niin isoja ja painavan näköisiä?” kysyi Cara. Hän jäi jännittyneenä odottamaan mitä Rubi vastaisi. Mahtoikohan se tietää vastausta, aprikoi Cara hieman epäuskoisena mielessään.

”No tokihan sen tiedän ja on ehkä parasta kertoa sinulle mitä pilvet oikein ovat”, aloitti Rubi. 

”Pilvet ovat itse asiassa koostuneet miljardeista pilvipisaroista tai jääkiteistä, jotka syntyvät, kun vesihöyry kohoaa ilmavirtauksessa ylöspäin. Nouseva ilmamassa vähentää painetta päästäkseen ympäröivän ilman kanssa tasapainoon. Kun ilma nousee, se laajenee ja siksi kylmenee. Mitä ylemmäksi ilma nousee, sen kylmemmäksi se tulee. Ilman kylmetessä sen kylläisyyskynnys alenee ja kun ilmamassan suhteellinen kosteus on kyllääntymispisteessä eli sadassa prosentissa ja siitä vähän yli, niin vesihöyry alkaa tiivistyä pienen pienten tomuhiukkasten ympärille. Silloin syntyy pilvipisaroita, jotka ovat kooltaan 0,04 millimetriä tai vähemmän. Pilvipisarat ovat kuitenkin noin miljoona kertaa suurempia kuin se hiukkanen, jonka ympärille ne alunperin tiivistyivät. Ne ovat vieläkin niin pieniä ja niiden ilmanvastus on suhteellisen suuri niin, että ne jäävät leijumaan pitkäksi aikaa. Usein on vielä kohoavia ilmavirtauksia, jotka saavat pilvipisarat pysymään ylhäällä pidempään. Liikkumattomassa ilmassa pisara putoaa noin 1,2 senttimetriä sekunnissa, eli siltä kestää useita tunteja saavuttaa maan pinta. Tyypillisesti alapilvi nimittäin on noin 430 metrin korkeudessa. Sen takia isotkin pilvet pysyvät pitkään taivaalla”, kertoi Rubi ja vaikeni, jääden odottamaan mahdollisia lisäkysymyksiä. 

”No kiitos vastauksesta. Tajusin sen, että pilvet ovat kasa pieniä pisaroita tai jääkiteitä, jotka leijuvat ilmassa. Odotas kun otan kännykästä laskimen esiin, haluan nimittäin tietää kuinka kauan se oikein kestää ennen kuin litteä pilvi on maassa tyynellä ilmalla, eikä ilma virtaa ylöspäin”, sanoi Cara ja rupesi laskemaan. 

”Nyt kun kerron sen 1,2 senttimetriä kuudellakymmenellä, niin saan vastaukseksi, että minuutissa pisara tulee alaspäin 72 senttimetriä. Jos kerron sen taas kuudellakymmenellä, niin saan vastaukseksi, että tunnissa se tulee alaspäin 43 metriä ja 20 senttimetriä. Kun se pilven alareuna on siinä noin neljässä sadassa metrissä, niin siitähän mä voin päätellä, että pilveltä menisi noin kymmenen tuntia laskeutua maahan”, lakeskeli Cara ja oli tyytyväinen, kun sai selvyyden asiaan.

Cara aikoi seuraavaksi kysyä Rubilta miksi sitten välillä sataa, mutta päätti jättää sen myöhemmäksi. Sen sijaan hän pyysi Rubia konttaamaan, sillä sitä oli niin kiva katsella. Ennen kaikkea hän halusi nähdä, osaako Rubi väistellä esteitä, kuten sängyn jalkaa, kun se meni sitä kohti ja osasihan se. Rubi liikkui itse asiassa taitavasti ja jatkoi konttaamistaan ympäri huonetta siihen asti, kunnes Cara käski sen lopettaa. Caraa nauratti ja hän hykerteli tyytyväisenä, kun oli saanut noin etevän ja vähän hassun kaverin.

Cara oli aamupäivällä saanut useamman onnitteluviestin ja nyt hän päätti soittaa Lisalle, joka tietenkin oli onnitellut ensimmäisten joukossa. Lisa vastasikin puhelimeen melkein heti ja kuulosti iloiselta. He juttelivat englanniksi, ja Cara kertoi innostuneena, minkälaisen lahjan hän oli saanut isältään. Lisa kuunteli ihmeissään Rubin taidoista ja sanoi toivovansa omalta isältään samanlaisen robotin. Cara kertoi, että Rubin valmistukseen oli mennyt pitkä aika ja se oli varsin erityinen lajissaan, joten saattoi olla, että Lisa ei saisi vastaavanlaista ainakaan lähiaikoina.

Lisa tajusi Caran puhuvan totta ja häntä vähän harmitti, mutta oli kuitenkin iloinen kaverinsa puolesta. He juttelivat pitkät tovit niitä näitä ja lopettivat puhelun siihen sopimukseen, että Cara lähettäisi kuvan Rubista Lisalle ja Lisa voisi keksiä jotain kysyttävää Rubilta. Cara välittäisi sitten Rubin antaman vastauksen Lisalle. Näin he kumpikin pääsisivät hyödyntämään Rubin tietämystä, sillä Lisakin oli kiinnostunut samankaltaisista asioista kuin Cara.

”Isä ja äiti lähdetäänkö uimaan?” meni Cara kysymään päätettyään puhelun Lisan kanssa. ”No mikä ettei, sehän olisi itse asiassa aika mukavaa!” innostui isä ja äitikin nyökytteli siihen malliin, että hänkin näytti olevan lähdössä mukaan. He pukivat uima-asut valmiiksi kesävaatteiden alle ja pakkautuivat autoon. Pyyhkeet pakattiin reppuun, mutta Rubi jätettiin Caran pyynnöistä huolimatta kotiin. Tällä kertaa isä ajoi ja se taisi olla virhe. Nimittäin jonkin aikaa kiemurreltuaan siellä täällä, he olivat pian moottoritiellä matkalla sisämaahan päin. Caran äiti oli pyrkinyt antamaan ajo-ohjeita, mutta isä väitti kyllä tietävänsä reitin merenrantaan. Se väittämä osoittautui vääräksi. Jonkin matkaa ajettuaan he nousivat rampille, pois moottoritieltä, eivätkä tienneet yhtään missä olivat. Silloin isä taipui käyttämään navigaattoria ja näppäili siihen kotiosoitteen. Jonkin ajan kuluttua he olivat lähtöpisteessä ja äiti siirtyi rattiin. Tällä kertaa ei mennyt kovinkaan kauan, ennen kuin he jo peruuttelivat autoaan parkkiin tutulla rannalla. Nyt isäkin oppi reitin ja päätti ajaa heidät kotiin uimisen jälkeen. Siihen Cara ja äiti suostuivat, toki ilmoittaen, että he hieman epäilivät isän suunnistustaitoja, mutta päättivät ottaa riskin.

Ilta-aurinko lämmitti vielä mukavasti ja he riisuivat päällysvaatteensa pyyhkeiden viereen. He istuskelivat jonkin aikaa ja katselivat merelle, ihastellen kesää. Pian Cara ja isä lähtivät uimaan kilpaa. He juoksivat veteen ja päättivät uida läheiselle poijulle. Isä ui rintauintia ja Cara kroolasi niin nopeasti kuin pystyi ja oli ensimmäisenä perillä. Riemu oli suuri, kun isä viimein saapui poijulle ja harmitteli ääneen tappiotaan. Cara ei kuitenkaan ollut ihan varma antoiko isä hänen voittaa tahallaan, mutta oli kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen. He palasivat rantaan rintarinnan ja jäivät vahtimaan tavaroita sillä aikaa, kun äiti pulahti vedessä. Äidin saavuttua uintireissultaan, he alkoivat tehdä lähtöä takaisin kotiin. Isä hyppäsi rattiin ja osasi kuin osasikin reitin. 

Kotiin saavuttua Cara haki ensimmäiseksi Rubin ja aktivoi sen toimintaan. Tällä kertaa hän laittoi Rubin kävelemään olohuoneessa ja ohjaili sitä kännykän avulla. Hän halusi näyttää vanhemmilleen, miten se osasi liikkua. Sen meno oli aika huteraa, mutta Caran antaessa ohjeita, se aina muutti suuntaa ja onnistui liikkumaan pitkin ja poikin olohuonetta. Äiti ihasteli sen menoa aivan erityisesti. Pian Cara pyysi sitä palaamaan luokseen ja otti Rubin syliinsä, koska isä kertoi uutislähetyksen alkavan. 

Silloin tällöin he katselivat yhdessä uutisia, ja Cara saattoi kysellä vanhemmiltaan, jos jokin asia askarrutti erityisesti. Vanhemmat sitten koettivat parhaansa mukaan kertoa mistä kulloinkin oli kysymys. Välillä maailmalla tuntui tapahtuvan sellaisia asioita, että Cara ei niiden syitä oikein ymmärtänyt, vaikka isä ja äiti kuinka yrittivät selittää niitä. Ne asiat hän pyyhki sitten mielestään ja ajatteli tajuavansa niitä sitten aikuisena. Tällä kertaa uutisissa kerrottiin suuresta maanjäristyksestä. Cara oikeastaan ilahtui, sillä nyt hänellä oli Rubi,jolta kysyä mistä maanjäristyksissä on kysymys. Hän otti Rubin kainaloonsa ja meni huoneeseensa. Siellä hän laittoi Rubin istumaan pöydän reunalle ja kysyi siltä, että mistäköhän maanjäristykset johtuvat.

”No tokihan sen tiedän ja ehkä on paras kertoa sinulle ensin hieman maankuoren rakenteesta.” aloitti Rubi. Se vaikutti Caran mielestä tyytyväiseltä, kun siltä kyseltiin tällaisia asioita, eikä vain pantu liikuskelemaan ympäriinsä. Cara mietti, että hän ehkä vain kuvitteli, sillä Rubihan oli vain robotti, joka teki mitä käskettiin. 

”Maapallohan on kuin iso sipuli, jossa on eri kerroksia ja uloimpana on maankuori. Se on keskimäärin noin kolmekymmentäviisi kilometriä paksu, mutta sen paksuus vaihtelee aika paljon. Valtamerien kohdalla maankuori on noin viisi kilometriä ja isojen vuoristojen kohdalla jopa sata kilometriä. Huomionarvoista on se, että se ei ole yhtenäinen, vaan koostuu useista erillisistä laatoista, jotka kelluvat sulan massan päällä. Niitä kutsutaan teknosiksi laatoiksi. Ne liikkuvat toisiinsa nähden, koska sulat kivimassat ja virtaukset liikuttavat niitä.”

"Laatat myötäilevät suurin piirtein maanosia ja niitä ympäröiviä valtamerialueita. Kun laatta liikkuu toista päin, niin voi käydä niin, että ne eivät liu siististi toistensa ohi, vaan niiden rosoiset reunat takertuvat toisiinsa ja lukkiutuvat. Kun nämä kaksi valtavaa laattaa jatkavat liikkumista niin maankuori alkaa vääntyä rajakohdasta. Siihen varastoituu valtavasti energiaa ja kun lopulta laattojen reunat äkkiä liikahtavat irti toisistaan niin tämä energia vapautuu. Syntyy tärähtelyaaltoja, jotka liikkuvat keskipisteestä poispäin. Ne saavat maan kuoren tärähtelemään ja aaltoilemaan. Järistys voi sitten murskata taloja, siltoja ja jopa kokonaisia kaupunkeja. Maalla maisemat saattavat muuttua täysin ja jopa jokien virtaussuunnat saattavat muuttua maanjäristyksen sattuessa kohdalle. " 

"Tsunami aalto esimerkiksi syntyy, kun järistys tapahtuu valtameren pohjassa ja saa vesimassat liikkeelle. Tsunami voi olla erittäin vaarallinen ja saattaa aiheuttaa suurta tuhoa rannikolla. Voin kertoa siitä tsunamista tarkemminkin, mutta tässä kohtaa minusta tuntuu, että halusit tietää perusidean siitä, miksi maanjäristyksiä syntyy. Olenko oikeassa ja haluatko kysyä jotakin?” lopetti Rubi ja tapitti silmillään suoraan Caran kasvoihin, aivan kuin tulkitakseen tämän ilmeistä, oliko asia ymmärretty.

”Tajuan nyt ihan hyvin minkä takia niitä järistyksiä syntyy. Nyt onkin sitten aika käydä nukkumaan, kyselen sitten huomenna lisää”, sanoi Cara ja toivotti Rubille hyvää yötä. Rubi vastasi samoilla sanoilla ja toivotti lisäksi kauniita unia. Sitten Cara laittoi Rubin lepotilaan. Cara kävi iltapesulla ja paneutui yöpuulle. Hän otti Rubin viereensä nukkumaan. Cara mietti, että oli ollut aika kiva syntymäpäivä. Hän makasi selällään ja antoi ajatustensa vaellella eri asioissa, sitten hän nukahti.

torstai, 7. kesäkuu 2018

Lastenkirja Cara ja Rubi, luku 1

Caraa jännitti niin vietävästi. Hän oli jonottamassa jäätelökioskilla ja pelkäsi, ettei saa hän pyydettyä jäätelöä änkyttämättä, kun hänen vuoronsa tulee. Silloin myyjä ei välttämättä saisi hänen toiveestaan selvää ja se olisi tosi noloa. Lisäksi hänen takanaan odotteli kaksi poikaa, jotka varmasti kiusaisivat häntä, jos niin kävisi. Jono eteni hitaasti, kun jokainen vuorollaan esitti, vaikka minkälaisia jäätelötoiveita myyjälle, joka hiki hatussa pyrki täyttämään niitä. Caran oli tarkoitus pyytää lakritsitötteröt sekä itselleen että äidilleen, joka odotteli rannalla. Viimein tuli Caran vuoro ja hän oli jo niin hermostunut, että päätyi pyytämään vain mansikkaeskimot, koska se oli helpompi sanoa änkyttämättä. Cara uskoi, että myyjä osaisi antaa ne enempiä kyselemättä. ”Ka-kaksi ma-mamansikkaeskimoa kiitos!”, sai hän sanottua ja myyjä vain hymyili ystävällisesti antaessaan jäätelöt.

Cara oli helpottunut, kun sai asiansa toimitettua. Takana olleet pojat kinastelivat keskenään jostakin, eivätkä kiinnittäneet häneen onneksi mitään huomiota. Pelko siitä, että pojat möläyttelisivät jotakin ilkeätä, osoittautui onneksi turhaksi. Cara meni jäätelöt käsissään äitinsä luokse ja ojensi toisen niistä hänelle.

”Kiitos Cara! Menetkö vielä mereen uimaan syötyäsi jäätelön?” kysyi äiti hymyillen. ”Menen ja aion laskea vesiliukumäestä monta kertaa”, vastasi Cara. 

Pian jäätelö oli syöty ja Cara kirmasi veteen äidin jäädessä loikoilemaan aurinkoon. Cara nautti kesäpäivästä täysin rinnoin. Oli todella mukavaa, että äiti oli tuonut hänet rannalle. Viikonlopun jälkeen äidillä alkaisi työt uudessa työpaikassa, eikä hän ehtisi tuomaan Caraa rannalle kuin iltaisin ja viikonloppuisin. Se hieman harmitti. Jonkin aikaa pulikoituaan Cara tuli takaisin rannalle ja kellahti pyyhkeelle ottamaan aurinkoa ja lämmittelemään.

Cara makasi selällään ja tihrusti taivaalle katsellen pilviä ja kuinka ne alituisesti muuttivat muotoaan. Hän mietti, että miten pilvet oikein pysyivät ylhäällä,  eivätkä romahtaneet alas, vaikka olivat niin isokokoisia. Cara oli yleensäkin erityisen kiinnostunut erilaisista luonnonilmiöistä. Häntä askarrutti monenlaiset niihin liittyvät asiat ja usein Cara kyselikin vanhemmiltaan mistä mikäkin ilmiö johtui. Usein vastaukset jäivät jotenkin vaillinaisiksi ja hän koitti katsoa netistä lisätietoja. Netistä ei tahtonut kuitenkaan löytyä vastauksia, koska ne olivat usein niin vaikeaselkoisesti kerrottu, ettei Cara niitä kunnolla ymmärtänyt.

”Meidän pitää pian lähteä, että ehdimme isää vastaan lentokentälle”, virkkoi äiti jonkin ajan kuluttua. ”Kivaa kun iskä tulee kotiin mun syntymäpäiväksi”, vastasi Cara ilahtuneella äänellä.

Caralla olisi huomenna syntymäpäivä, mutta koska heidän perheensä oli vastikään muuttanut takaisin Suomeen, ei hänellä ollut täällä kavereita, joille pitää synttärikutsut. Syntymäpäiville ei tänä vuonna tulisi isän ja äidin lisäksi muita vieraita kuin mummo. Se ei oikeastaan harmittanut Caraa sen kummemmin, sillä hänellä oli kaikenlaista totuteltavaa uudessa ympäristössä ja se vei hänen huomionsa lähes kokonaan. Isän tulo kuitenkin ilahdutti erityisesti, sillä isä oli yleensä paljon matkoilla. Varsinkin nyt muuton yhteydessä isä joutui olemaan pitkiä aikoja poissa kotoa järjestelemässä asioita.

Cara oli ihan pienenä asunut Suomessa, mutta ei muistanut niistä ajoista juuri mitään. He olivat muuttaneet pois, koska isän työ tutkijana oli vaatinut sitä. Nyt he kuitenkin olivat tulleet takaisin Suomeen, sillä isä oli saanut yliopistolta paikan professorina. Paluusta oltiin puhuttu jo pitkään ja nyt se sitten oli tapahtunut. Isän työ ja Caran koulu alkaisivat vasta syksyllä, mutta äiti menisi töihin jo kesällä. Cara otti kännykkänsä ja kuvasi rantaa sekä aavaa merta. Hänen tarkoituksenaan oli lähettää kuvat parhaalle kaverilleen Lisalle, joka oli jäänyt entiseen kotimaahan. He olivat käyneet yhdessä kansainvälistä koulua ja tutustuneet siellä. Cara ja Lisa olivat yhteydessä joka päivä ja kertoivat toisilleen  lähes kaiken. Myös Lisan isä oli tutkija ja heidän perheensä oli tullut Englannista samaan paikkaan Caran perheen kanssa. Koulussa ja Lisalta Cara olikin oppinut englannin kieltä ja puhui sitä jo melko hyvin. Kotona kuitenkin puhuttiin suomea. Heidän entisessä asuinmaassaan paikalliset käyttivät saksan kieltä ja sitäkin Cara oli oppinut jonkin verran. Cara olikin melko kielitaitoinen nuoresta iästään huolimatta.

Cara kuvasi ulapalla olevaa isoa laivaa ja otti muutaman kuvan myös jäätelökioskista, jossa oli asioinut vähän aiemmin. Hän aikoi kertoa Lisalle, että häntä oli jännittänyt taas niin paljon, että oli änkyttänyt. Se ei ollut mikään salaisuus. Lisa suhtautui änkytykseen lähinnä hyväntahtoisesti ja tiesi Caran hieman kärsivän siitä. Yleensähän Cara ei änkyttänyt, vain silloin kun oli jostain syystä hermostunut.

Äiti keräsi rantapyyhkeet isoon kassiin ja pyysi Caraa viemään jäätelöpaperit läheiseen roskikseen. Sen jälkeen he kävelivät autolle ja lähtivät rannalta. ”Ajetaanko hampurilaisravintolan kautta, täytyyhän meidän syödä jotakin”, kysyi äiti. ”Ajetaan, mä otan tuplajuustoaterian”, ilahtui Cara. Vähän ennen kotia oli hampurilaispaikka, jonka autokaistalle he kurvasivat ja tekivät tilauksen. Jonkin aikaa odoteltuaan he saivat ruokansa ja parkkeerasivat pysäköintipaikalle syömään.

”Iskä sanoi puhelimessa, että nyt kun hän tulee kotiin, niin sen ei tarvitse enää koko kesänä matkustaa, jos ei jostain syystä itse halua”, sanoi Cara ranskalaisten syönnin lomassa. ”Se on totta, nyt iskä voi olla sun kanssa kotona, kun minä olen päivät töissä.” ”Sittenhän se voi viedä mut rannalle, vaikka joka päivä!”, huomasi Cara, vaikka oli aiemmin ajatellut, ettei pääsisi kuin iltaisin ja viikonloppuisin, kun äidillä olisi töistä vapaata. ”Vaikka joka päivä, ihan niin usein, kuin haluat”, totesi äiti.

He söivät ateriansa ja kilvan kehuivat, kuinka hyvää se oli. Sen jälkeen he ajoivat kotipihaan ja menivät muuttolaatikoiden täyttämään asuntoon. Äiti ei ollut vielä ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja osa huonekaluistakin tulisi vasta myöhemmin, kunhan huonekaluliike ehtisi toimittaa ne. Ainakin sohva ja iso vaatekaappi Caran huoneeseen oli vielä saapumatta. Ne olivat uusia, mutta toki suurin osa vanhoista huonekaluista oli tullut kontissa muun muuttokuorman kanssa, ettei asunto aivan tyhjä ollut tälläkään hetkellä. He olivat muuttaneet kaksikerroksiseen rivitaloasuntoon, ja Caran huone sijaitsi yläkerrassa. Ikkunoista näkyi iso piha, jossa oli marjapensaita ja omenapuu. Piha rajoittui metsikköön, joten naapuritalo oli puiden takana piilossa. Caran mielestä hänen huoneensa oli oikein kiva ja parempi kuin entinen. Hän aikoi sisustaa sen juuri sellaiseksi mistä oli aina haaveillut. Äiti oli luvannut, että totta kai siitä tulee Caran toiveiden mukainen.

He järjestelivät yhdessä tavaroita jonkin aikaa ja lähtivät sitten lentokentälle. Äiti oli katsonut netistä, että lento tulisi ajallaan. He ajoivat autonsa vierasparkkiin ja menivät vastaanottoaulaan. Kovinkaan kauaa heidän ei tarvinnut odotella, kun Cara huomasi isänsä saapujien joukosta. Cara juoksi vastaan ja isä halasi häntä hymyillen. ”Nyt meillä Cara alkaa yhteinen loma. Olen oikein odottanut tätä,” sanoi isä. ”Tosi kivaa. Mennään rannalle joka päivä”, totesi Cara innoissaan. Isä ja äiti halasivat hekin ja sitten kolmikko suuntasi lentoaseman uuteen kahvilaan. Cara otti limua ja munkin ja vanhemmat erikoiskahvit. He kertoivat toisilleen viimeisimmät kuulumiset ja keskustelu oli vilkasta. Kun vanhemmat aloittivat työasioista juttelun, Cara keskittyi tarkkailemaan ympärillä olevia ihmisiä. Se oli hänestä oikein mukavaa, sillä niin monenlaista kulkijaa lentoasemalla näki. Hän katseli ruudulta lähtevien lentojen määränpäitä ja koitti arvuutella mihin kukin oli matkalla. Tosin lentoja meni niin moneen kohteeseen, että se oli lähes mahdotonta, mutta lomalaiset oli Caran mielestä helppo tunnistaa. He olivat yleensä pukeutuneet rennosti ja hymyilivät paljon. Moni näytti jännittävän tulevaa lentoa. ”Eiköhän lähdetä kotiin niin otan pikku nokoset”, sanoi isä yhtäkkiä ja nousi seisomaan lähdön merkiksi. Cara ja äiti hymyilivät isän äkillisille menohaluille, mutta mielellään suuntasivat autolle. Isällä oli mukanaan kaksi isoa matkalaukkua, jotka he sovittelivat auton takaosaan. Äiti ajoi koska tiesi isää paremmin oikoreitin uuteen kotiin.

Kotiin päästyä isä tosiaan otti nokoset, koska oli reissaamisesta niin väsynyt. Cara lähetti Lisalle rantakuvat ja sähköpostin, jossa kertoi päivän tapahtumista. Sen jälkeen hän surffaili netissä ja pelaili pelejä loppuillan. Lisa vastasi viestiin ja kertoi omasta päivästään sekä perheensä suunnitelmista lähteä rantalomalle etelään. Isä olikin niin väsynyt, ettei ennen aamua noussut kuin jääkaapille ottamaan välipalaa. Äiti leipoi seuraavaksi päiväksi syntymäpäiväkakun, koristeli sen mansikoilla ja laittoi kymmenen pientä kynttilää. Hän tuli toivottamaan hyvät yöt ja sanoi, että oli aika käydä nukkumaan. Cara makaili hetken aikaa valveilla miettien mitä tulisi saamaan syntymäpäivälahjaksi ja nukahti sitten mukavissa mietteissä.